Hieno Kieli, älä kieli, terävä kieli, palaverikieli, murre

Puhun murretta. Etelä-Karjalan murretta. Se ei ole poistunut minusta, vaikka minä olen poistunut Etelä-Karjalasta jo 35 vuotta sitten. Mie vaa puhun sillee.

Olen yrittänyt ottaa tilannekohtaisesti ns. yleiskielen käyttööni, mutta se tuntuu aina kuin valehtelisin. Vain omalla murteellani olen täysin oma itseni ja samalla saan sanotuksi asiat siten, kuin tarkoitan. Ja puheeni on myös paljon vivahteikkaampaa. Se on tosin joillekin kuulijoille vaikea paikka.

​Olen oppinut tunnistamaan palavereissa hyvin nopeasti kehonkielestä ja ilmeistä ne henkilöt, jotka eivät pysty keskittymään muuhun kuin murteeseeni. Yleensä heillä on sellainen vieno, vino hymynkare suunpielessä. Ja se ei ole lempeä, vaan se kertoo sen, että minua aliarvioidaan murteen vuoksi. Pidetään junttina ja vähemmän vakavasti otettavana. Ja on ihan varma, että jossain palaverin vaiheessa tämä henkilö ottaa asiakseen kysyä: “Mistä sä oot kotoisin, kun puhut niin hauskasti?” Jostain Itä-Suomestako? Kaikki, mitä olen sanonut on valunut kuin Imatrankoski sinisorsan selästä. Tekisi aina mieli sanoa, että entä sitten? Haittaako se sinua? En kuitenkaan sano, vaan kerron ystävällisesti, mistä tulin jo 35 vuotta sitten.

---

​Voihan tietysti olla niinkin, että puheeni on jonkun mielestä oikeasti ihastuttavaa…
Palaverit muunkielisten kesken ovat tässä mielessä vapauttavia.
Kuitenkin on sanottava, että kuluneen kymmenen vuoden aikana tilanne on parempi ja kuittailua tulee vähemmän. Kiitos siitä kuuluu useillekin julkisuuden henkilöille, jotka rohkeasti puhuvat omaa murettaan. ​

Monta merkitystä tärkeälle sanalle. ​

Suomen kielen hienoimpia ominaisuuksia ovat sen ilmaisuvoima ja vivahteet. Verbin voi muodostaa melkein mistä tahansa adjektiivista ja toisaalta adjektiivin voi muodostaa lähes mistä vaan havainnosta. Etenkin savolaiset taitavat tämän. Kun näet rätväkän värisen polkupyörän, voit seuraavaksi rätväköittää oman polk’rattaasi väriä.

Meillä on raaja, joka taipuu uskomattomiin suorituksiin. Se voi olla solmussa, puutunut tai jopa puuttua, mutta silti saa aikaan vaikka mitä. Pahimmillaan vihaa ja vääryyttä, parhaimmillaan rakkautta ja turvaa. Se koostuu kahdeksasta eri lihaksesta, jotka yhdessä ja erikseen antavat sille muodon ja liikkeen, sekä tarvittaessa pitävät sen hiljaa paikoillaan. Se on kieli. Sillä tuotetaan myös kieltä. On jännittävää, että on muitakin kieliä, joissa kieli ja anatomian kieli ovat sama sana. Valitettavasti en hallitse ranskaa, portugalia tai espanjaa siten, että osaisin esimerkittää, mutta suomeksi voisin sanoa vaikka: “Kielen notkeus on henkilökohtainen ominaisuus.” Kieltä voi käyttää myös ilman kieltä. Miksi kuitenkin käytämme sitä niin köyhästi?

Mennään reippaasti palaveriin viihtymään

Köyhä ja laiska kielenkäyttö ottaa usein ohjat niissä tilanteissa, kun nimenomaan pitäisi olla kiinnostava, tenhoava ja mieleenpainuva. Kun istuunnumme palaveripöytään, vaikka ihan omankin työporukan kesken, alkaa taas se sparraus ja kopinotto. Aina välillä palautetaan kartalle ja todetaan strategian tarvitsevan kirkastusta. Kipupisteiden tunnistaminen on aina tärkeää sekä se, kuinka projekti skaalautuu. Preseä päivitetään. Siitä päästäänkin kätevästi ketterään etenemiseen. Pidetään nopea brainstorm, josta poimitaan top 3 otsikot. Sitten skeduloidaan workshop, jolla on tarkkaan rajattu agenda. Briiffataan sidosryhmät ja laitetaan homma tulille. Erittäin tärkeää on hyvä pössis, sillä kentällä vallitsee nyt huikea pöhinä. Mindsetin on siis oltava notkea ja fokuksen relevantti. “Olisiko tästä jotain dataa?” -kysymys nostaa aina arvostusta. 
Lopuksi kysytään, kuka ottaisi kopin palaverin rapsasta ja samalla todetaan, että ottaisitko sä Kaisa. Ja siitä tiimille pedarilinkki.
Jos kyseessä on asiakaspalaveri, kaikki tapahtuu perusteellisemmin, pidemmillä virkkeillä sekä matalammilla äänialoilla.

Leinon veroiset sanakäänteet

Jyväskylän Yliopiston Tietotekniikan laitoksella on jo vuonna 2005 hieman hihitelty tälle aiheelle. Tässä ote erään palaverin pöytäkirjasta.
“xxx väitti saaneensa ilmoituksen pöytäkirjan sijainnista. Kyseisen dokumentin kirjoittanut, toisen palaverin kunnioitettu sihteeri yyy vahvisti molempien otaksumat kertomalla lähettäneensä vain xxx:lle alustavan pöytäkirjaehdotelman, ja lupasi ilmoittaa kaikille sähköpostilistan kautta valmiin kappaleen valmistumisesta. Lopuksi xxx ylisti Leinon veroisin sanakääntein pöytäkirjan tarkkuutta, moittien kuitenkin kertoi -sanan runsasta käyttöä. Läsnäolijat kuitenkin asiaa pähkäröityään päättivät syyttää tästä palaverikielen köyhyyttä.”

Kun mietitään, mikä köyhdyttää kieltä ja etenkin palaverikieltä, voidaan taatusti listata useita persoonaan liittymättömiä syitä. Etenkin asiantuntijaorganisaatioissa palaverikieli on englanti, osallistujia kun saattaa olla vaikka minkä taivaan alta. Kun ei kommunikoida omalla äidinkielellä, ilmaisu yksinkertaistuu ja tuo simppelisaatio siirtyy helposti myös omalla kielellä käytäviin palavereihin. Totutaan tiettyjen ilmaisujen käyttöön ja jotenkin tunnemme turvaa, kun niitä kuulemme.  Myös pikaviestipalvelut, meilit, some ym. nopeat kommunikointivälineet virtaviivaistavat kielenkäyttöä keskittymällä viestin perillemenoon. Mutta sekin on taiteen laji. Sisareni esimerkiksi virtaviivaistivat WhatsApp -viestintänsä niin ultimaattisesti, etten enää ymmärtänyt viesteistä mitään. Niistä puuttui kielioppi kokonaan ja pointti oli kadonnut galaksiin jo ennen lähetystä.

Väriä? Kuinka? On niin pimeääkin.

Takaisin värikkääseen kieleen. Miksi latistaa sanomaa? On aika vähän liiketoiminta-alueita, joissa persoonallisuudesta on haittaa. Emmekö olekin kuulleet tuhanteen kertaan samat termit ja nähneet samat esitykset? Erilaista on vain firmojen logot ja PowerPointiin valitut brändivärit. Ketä enää kihelmöi, minkälainen spektaakkeli esityksestä on tehty. Entä jos odotusarvo kaavoihin jäykistyneestä esityksestä ei toteutuisikaan? Seuraisiko pettymys? Oliko ehkä varauduttu istumaan taas 1,5 tuntia puoliunessa samojen hokemien äärellä ja tarkistamaan aihe sitten palsun jälkeen jaettavasta preselinkistä. Voi miettiä, kuinka itse haluaisi sanoman kuulla ja pyrkiä itsekin siihen tyyliin.
​

​Itselleen on jokaisen parasta nauraa heti ensimmäisenä. Silloin näyttäytyy ihan tavallisena kuolevaisena, vaikka olisi kuinka hieno kostyymi päällä. Luova ja värikäs kielenkäyttö ei tietenkään ole kaikille helppoa. Silloin on ihan ok hakea turvaa hyväksi koetusta sanastosta. Vaikka joutuu puhumaan muulla kuin äidinkielellään, sanomaa voi värittää. Omaa esitystä voi höystää omilla tarinoilla(ei liian pitkillä) ja osallistaa kuulijoita. Ketään ei kuitenkaan pidä pakottaa puhumaan, vaan mieluummin vaan reagoimaan jotenkin. Voi vaikka heittää lainauksia lauluista, kirjallisuudesta tai päivänpolttavista anekdooteista. Vaikkapa “when I was younger, so much younger than today”  on loistava intro tarinalle. Ne joihin se uppoaa, osaavat myös sitä hiljaisesti arvostaa. Vaarana tietty on, että kukaan ei ymmärrä heittoa, silloin sen voi vaan antaa mennä ohi.
​
Jos puhe pulppuaa luontevasti ilman sen erikoisempaa ponnistelua, anna palaa! Kuulijoina on vain ihmisolentoja. Niin kauan, kun ei valehdella, teeskennellä tai loukata ketään, ollaan turvallisella tiellä.

---

Vanha, turha häpeä

Isoäitini lapsuudenkodin kieli oli englanti. Se paljastui meille vasta, kun hän oli jo yli 70-vuotias. Hän oli lopettanut englannin puhumisen alakoulussa kiusaamisen vuoksi. Muistan, kun kaverini aina sanoivat, että teidän mummi puhuu niin hassusti. Itse en kiinnittänyt siihen huomiota. Olin tottunut. Tosin ihmettelimme aina sisarusten kesken, miksi mummi nauraa amerikkalaisissa elokuvissa eri kohdissa kuin me muut. Aina edellä tai jäljessä.

Näin jälkikäteen olen tajunnut myös sen, miksi mummille mieluisin urheilulaji oli nyrkkeily.

---

Kirjoittaja ei ole erityisesti minkään alan tieteenharjoittaja. Puhuu ja mietiskelee vaan lämpimikseen milloin mitäkin. Jos tällaiset ajatukset aiheuttavat tuntemuksia, ota yhteyttä.