Isotätini syntyi muistaakseni vuonna 1908. Hänen tiensä vei muutaman mutkan kautta Imatralta Saksaan, josta hän palasi Suomeen  saksalaisen aviomiehensä, Willyn, kuoltua 1990-luvun lopulla. Hän toi sieltä enemmän tavaraa mukanaan, mitä mahtui hänen Kampista ostamaansa kolmioon, joten hän tarjosi minulle yhtä divaania. Se oli kuulunut Willyn äidille. Voimme vaan kuvitella, kuinka vanha tuo huonekalu oli. Tyylisuunnasta on vaikea sanoa. Siinä on toisaalta uusbarokki -henkiset pallojalat ja toisaalta biedermeier-muotoja. Mahonkia lienee. 

Divaani oli painava ja aika simppeli muotoilultaan, istuinosan jousitus oli painunut ja verhoilugobeliinin kuosi tunkkainen. Kuitenkin pidin siitä ja jotenkin sen historia ja pitkä matka teki minuun vaikutuksen. Otin sen meille.

Meillä Helsingissä se oli kahdessa asunnossa ja tarjosi hyvät unet yhdelle jos toiselle illanistujaisissa kesken kaiken lepoa tarvinneelle. Sitten veimme sen Imatralle saunaosaston oleskelutilaan odottamaan kunnostusta. Pehmusteina olleet meriheinät olivat alkaneet karista lattialle ja satulavyöt jo repsottivat. Päällys oli jo osittain puhkikulunut, mutta muuten se oli vankka ja tukeva. 
Odotusta kesti ainakin 10 vuotta, kunnes sain jossain itsetunnon puuskassa marraskuussa 2022 ajatuksen, että kunnostan sen itse. Irroitan vaan päälliset, korvaan mahdollisesti katkenneet jouset ja laitan uutta meriheinää. Oi kuinka vähän tiesin ja ymmärsin!
​Laitoin Radio Paradisen taustalle ja aloitin päällimmäisen kerroksen purkamisen. Kuinka tiukasti taatusti pitkälti toista sataa vuotta sitten naulatut naulat ovat rutikuivassa mahongissa? Voin kertoa, että tiukasti. Aika nopeasti vaivuin kuitenkin johonkin outoon tekemisen zen-tilaan ja ajatukseni alkoivat muodostaa yhteyksiä yrityksen evoluutioon ja sen rakenteisiin. Metaforia alkoi syntyä niin runsaasti, että olisi pitänyt käyttää sanelukonetta. Sohva näytti alussa tältä, mutta kuinka se oli rakentunut, kerros kerrokselta ja mikä sitä kannatteli.

Päällimmäinen verhoilukangas oli tiukasti nauloilla kiinni, mutta kulunut. Se yritti viestiä niitä sohvan arvoa ja merkitystä. Verhoilun koristenaulat (brändi-ilme) olivat tiukasti kiinni, mutta tuo päällinen (visuaalinen brändiviesti) oli kuitenkin reikäinen ja rikki. Se ei viestinyt sohvan arvokkuutta eikä houkutellut uusia istujia. Sohvan päälle laitettu peite (markkinointiviesti ja mainonta) peittämään reikiä, mutta se oli vain falski yritys saada sohva näyttämään joltain muulta, mitä se oli. Piti poistaa rikkinäinen ja kaivaa syvemmälle, jotta tietäisi, mitä kaikkea säilyttää ja mitä poistaa tai muuttaa.

​Purin ensimmäiseksi divaanipäädyn (johto), jota vasten nojataan tai päätä lepuutetaan. Se oli todella monimutkaisesti verhottu ympäri päädyn rakenteita, eikä kaikkien lankojen merkityksestä oikein saanut selvää. Lisäksi jotkut kangassuikaleet olivat niin tiukasti kiinni, että niitä ei tahtonut millään saada  kangasta repimättä irti. Tarvitsin kankaan kuitenkin kokonaisena, että saisin muotin uudelle kankaalle. Ja kun ne irtosivat, ne eivät näyttäneet vaikuttavan mihinkään. Mikään ei repsahtanut. Ilmeisesti olivat olleet siellä vain siksi, että sohvaa oli jossain vaiheessa paranneltu ja ei-tarpeelliset oli jätetty rakenteisiin. Tässä vaiheessa siis huomasin, että sohvalle oli aiemminkin tehty jotain entistämistyötä.

Päädyn verhoilun alla oli kerros eräänlaista villalankavanua (HR), jota oli vaikea ajoittaa mihinkään vuosisataan, mutta tarkoituksena on ilmeisesti ollut ajan myötä koventuneen päätytyynyn pehmentäminen ja istujan mukavuuden lisääminen. Siinä oli myös sekalainen kokoelma ties milloin laiduntaneiden lampaiden villaa sekä ilmiselvästi hevosen jouhia. Päätin, että se ”vanu” mietitään uusiksi. Siinä vaiheessa huomasin, että päätykin oli jousitettu ja vieläpä erittäin napakassa kunnossa. Jousien päällä oleva ohut jouhista ja villasta tehty patja (omistajat), oli tiukasti kiinni lakanakankaassa, joka piti heinät sisällään. Sohvan päätyä ei siis tarvinnut enempää purkaa, vain päivittää myöhemmin materiaalit. Päädyn rakenne ja pohja olivat siis kunnossa, mutta sieltä löytyi hukkamateriaaleja ja vanhentuneita virityksiä.

Sitten varsinainen savotta. Sohvan istuinosa. Sen, jonka tarkoitus on tarjota käyttökokemus. Päällisverhoilun reikäisyys jo käsiteltiin. Mutta mikä teki siitä kokonaisuutena epätasapainoisen, kallellaan olevan ja epämukavan istua sekä myös ruman katsoa? Ensin verhoilukankaan alta löytyi se sama outo kerros lampaankarva-hevosenjouhi-villalankavanua (HR). Sen tehtävänä oli varmasti tasoittaa pinnassa olevia kuoppia ja luoda näennäistä mukavuutta sinne tänne. Sen avulla sohva saattoi äkkiseltään vaikuttaa mukavalta. Kun sen poisti, alkoikin varsinainen kerrosten kirjo. Ensin tuli vastaan jo aika väsähtänyt ja lahonnut lakanakangas (päälliköt), jonka tehtävänä oli pitää koossa koko istuinosan pehmusteita (henkilöstö). Tästä kankaassa oli jo verhoilunauloja irronnut, vääntynyt ja katkennut. Se sai varsinaiset pehmusteet irvistelemään holtittomasti ja osa tursusi rei’istä ulos. Lakanakankaassa oli myös isoja ilmeisesti punaviinitahroja kertomassa ammoisista ilotteluista.
​Poistin lahonneen lakanakankaan, mutta otin tarkasti ylös, miten se oli kiinnitetty. Kankaan ehjät osat voisi vielä käyttää päätypuolen pehmusteiden päällä.

Sitten tuli ohut kerros meriheinää (team leaderit), jotka pehmustivat seuraavaa alempaa kerrosta. Sitä ei oltu kiinnitetty mihinkään, se vaan oli siinä välissä ennen juuttisäkkikankaasta tehty pussi (toimintamallit), joka piti sisällään varsinaisen suuren meriheinäpatjan (henkilöstö). Meriheinä oli pintakerrokseltaan vielä ihan napakkaa, mutta alimmat heinät olivat murentuneet jo lähes tomuksi. Juuttikangas oli vuosien saatossa väsynyt ja etureunastaan (tukitoiminnot) kokonaan revennyt, siksi meriheinä varisi lattialle ja jousiston (missio, arvot ja strategia) huono tilanne paljastui. Jousisto oli kiinnitetty meriheinäpatjan alareunaan. Mutta itse jouset. Ei niistä yksikään ollut poikki tai lytyssä, mutta jousien ”venymistä” säätäviä naruja (johto) oli useita mennyt poikki, siksi jouset eivät enää antaneet sohvalle oikeaa muotoa tai toimintaa. Pitäisi vaan ymmärtää, kuinka jouset oli viritetty.

Lopulta raha. Yrityksessä. Jousitetussa sohvassa satulavyöt. ​Alimmaisena sohvassa on tarpeen mukaan joustavat ja toimintoja vakauttavat satulavyökerros (Finance). Alkuperäiset vyöt olivat olemassa, mutta osa oli poikki tai irronnut alkuperäisestä kiinnityskohdastaan. Niitä oli korvattu uusilla vöillä (taloushallinnan lukuisat järjestelmät), mutta ne oli kiinnitetty vanhojen päälle ja rakenteellisesti väärin, joten niitä oli irronnut juuri niistä paikoista, joista jousien narutkin olivat katkenneet.
Mietittäväksi jäi, olivatko ensin katkenneet jousien narut, jolloin jouset eivät enää toimineet ja se oli katkaissut satulavyöt. Ja niitä oli sitten korjattu väärin. Vai oliko ensin katkenneet satulavyöt, joka oli saanut aikaan jousien venymisen ja narujen katkeamisen. Jäljistä päätellen todennäköisintä oli, että jouset olivat ensin hieroneet satulavyöt poikki, jolloin narut olivat katkenneet ja se oli edesauttanut koko toiminnallisen rakenteen rapautumista. Kaikkiin kerroksiin näytti vaikuttaneen aika ja väärät korjaustoimet tai tekemättömät korjaukset.

Mutta mikä sohvassa on täysin voimissaan! Vankka mahonkipuinen runko. Se ei heilu eikä huoju. Siinä on ajan patinaa, mutta se tekee siitä vaan arvokkaamman. Yhdestä kulmasta on lohjennut pieni palanen, mutta niinhän sohvassa voi käydä. Se ei kuitenkaan uhannut sohvan olemassaoloa. Tähän runkoon rakentuu uusi, upea, vanha sohva.

Ajattelen, että runko on se ajatus ja intohimo, jolle yritys aikanaan on perustettu. Koko sen historia ja raami tulevalle. Näin ajattelen myös omasta yrityksestäni ja näin haluan ajatella  kaikista niistäkin yrityksistä, joissa olen saanut työskennellä joskus meriheinänä, joskus jousena tai juuttisäkkinä.
​
​Tämähän oli kuin Tapio Rautavaaran korttipakka. Kaikkea sitä tuleekin zen-tilassa miettineeksi.

​Voihan tietysti olla niinkin, että puheeni on jonkun mielestä oikeasti ihastuttavaa…
Palaverit muunkielisten kesken ovat tässä mielessä vapauttavia.
Kuitenkin on sanottava, että kuluneen kymmenen vuoden aikana tilanne on parempi ja kuittailua tulee vähemmän. Kiitos siitä kuuluu useillekin julkisuuden henkilöille, jotka rohkeasti puhuvat omaa murettaan. ​

Takaisin värikkääseen kieleen. Miksi latistaa sanomaa? On aika vähän liiketoiminta-alueita, joissa persoonallisuudesta on haittaa. Emmekö olekin kuulleet tuhanteen kertaan samat termit ja nähneet samat esitykset? Erilaista on vain firmojen logot ja PowerPointiin valitut brändivärit. Ketä enää kihelmöi, minkälainen spektaakkeli esityksestä on tehty. Entä jos odotusarvo kaavoihin jäykistyneestä esityksestä ei toteutuisikaan? Seuraisiko pettymys? Oliko ehkä varauduttu istumaan taas 1,5 tuntia puoliunessa samojen hokemien äärellä ja tarkistamaan aihe sitten palsun jälkeen jaettavasta preselinkistä. Voi miettiä, kuinka itse haluaisi sanoman kuulla ja pyrkiä itsekin siihen tyyliin.
​

​Itselleen on jokaisen parasta nauraa heti ensimmäisenä. Silloin näyttäytyy ihan tavallisena kuolevaisena, vaikka olisi kuinka hieno kostyymi päällä. Luova ja värikäs kielenkäyttö ei tietenkään ole kaikille helppoa. Silloin on ihan ok hakea turvaa hyväksi koetusta sanastosta. Vaikka joutuu puhumaan muulla kuin äidinkielellään, sanomaa voi värittää. Omaa esitystä voi höystää omilla tarinoilla(ei liian pitkillä) ja osallistaa kuulijoita. Ketään ei kuitenkaan pidä pakottaa puhumaan, vaan mieluummin vaan reagoimaan jotenkin. Voi vaikka heittää lainauksia lauluista, kirjallisuudesta tai päivänpolttavista anekdooteista. Vaikkapa “when I was younger, so much younger than today”  on loistava intro tarinalle. Ne joihin se uppoaa, osaavat myös sitä hiljaisesti arvostaa. Vaarana tietty on, että kukaan ei ymmärrä heittoa, silloin sen voi vaan antaa mennä ohi.
​
Jos puhe pulppuaa luontevasti ilman sen erikoisempaa ponnistelua, anna palaa! Kuulijoina on vain ihmisolentoja. Niin kauan, kun ei valehdella, teeskennellä tai loukata ketään, ollaan turvallisella tiellä.

Korona-aikana monilla on ollut aikaa antaa katseen vaeltaa kaikessa vuosien varrella kertyneessä tavarassa. Komeroiden perähyllyt, häkkivarastot, autotallien unohdetut kaapit, kesämökin ja venevajan miljoonalaatikot. 

Joku on varmasti aloittanut uhmakkaan konmarittamisen, joku on laittanut suosiolla komeron oven vain kiinni ja ajatellut, että poissa silmistä, poissa mielestä. Ja sitten jotkut ovat seikkailumielessä sukeltaneet omaan tavarataivaaseensa ja tehneet löytöjä tai järkyttyneet kaikesta turhasta. Tai iloisesti yllättyneet löytäessään tavaroita, joiden olemassaolo oli jo unohdettu. 
​
Yksi yleisistä reaktioita lienee  pienimuotoisen häpeän punan nousu poskelle. Kuinka minulla voi olla näin paljon kaikkea? Kuinka minulla on niin paljon, että olen jo unohtanut? Kuinka väärin se voi olla? Ei se kuitenkaan ole väärin. Ihminen haalii tavaraa elämäntilanteesensa peilaten. Mitä harrastaa, kuinka asuu, mitä asiat ovat merkityksellisiä, mistä pystyy luopumaan ja mistä ei. Se kuuluisa tunnearvokin on monesti vain sitä, että on liian laiska miettiäkseen.
Tärkeää kuitenkin on tiedostaa, mitä tarvitsee. Oli syy sitten nostalgia tai käytäntö. Ja kyky luopua siitä, mitä ei tarvitse. Monesti kuitenkin on niin, että mitä enemmän varastointitilaa on, sitä enemmän on myös tavaraa. Ja jossain vaiheessa se tulee silmille. Jos ei itselle, niin jälkipolville.

Edesmennyt appiukkoni säilytti kaiken. Oli elänyt ne vaikeat vuodet, jolloin mikään ei ollut itsestäänselvää. Vanhemmiten piirre korostui. Tavaraa kertyi rintamamiestalon alakertaan kattoon saakka. Asiaan ei pystynyt ulkopuolelta puuttumaan. Mutta hänellä oli uskomaton muisti kokoelmansa suhteen. Kun meille oli tulossa tupaantuliaiset, halusin vanhan sinkkisoikon, johon ajattelin laittaa jäiden sekaan ulkona tarjottavat juomat tarjolle. Kysyin appiukolta, olisiko hänen aarreaitassaan sellaista. Appiukko läksi samantien, kuin orava, kiipeämään tavararöykkiönsä yli jonnekin ja palasi täydellinen sinkkisoikko mukanaan. 

Surullista sinänsä, että appiukon aarteet päätyivät siirtolavalle. Hänelle tärkeällä asialla ei ollutkaan muille merkitystä. Ei kenelläkään ollut mahdollisuutta käydä läpi tavaroita, eikä niillä välttämättä olisi ollut kenellekään mitään käyttöä. Toisen aarre on toisen roska. 

Oman tavarataivaansa hallinnointi kuitenkin säästää aikaa ja parhaimmassa tapauksessa myös rahaa. Ei tarvitse kuluttaa aikaa tavaroiden etsimiseen tai tarvitse lähteä kauppaan ostamaan metrin pätkää MMJ-kaapelia, sillä voit tarkistaa autotallia penkomatta, että sinulla on sitä jo. Eikä tarvitse ajaa varastohotelliin etsimään terassimattoa talven jälkeen, sillä maton sijainnin voit tarkistaa koska vaan. Myös itselle turha tavara ehkä iskee tajuntaan ja saa miettimään, millä tavaralla on vielä jäljellä elinkaarta tai käyttöä itselle tai muille.

Appiukko ei tarvinnut Bozzoa muistaakseen sinkkisoikon sijaintia. Meillä muilla tekee tiukkaa muistaa, mihin on silmälasinsa viimeeksi laittanut. Mutta jos muistat mihin olet puhelimesi laittanut ja sinulla on Bozzo, saat etumatkaa. Ainakin itseltäsi. Bozzo on tulossa.

PS: Sinkkisoikko voi hyvin vieläkin. Ikävä kyllä siitä ei tullut juomien runsaudensarvi. Tyhjeni kerralla.

12.03.2020

Olen moottoripyöräilijä. Olen alppihiihtäjä. Olen polkupyöräilijä. Olen tenniksen pelaaja. Olen kestävyysliikkuja. Olen käsillä tekijä, esteetikko, visualisti jne. Aviopuolisoni on myös kaikkea tätä. Meillä on paljon kaikenlaiseen tekemiseen liittyvää tavaraa ja välinettä. Tavaraa, jotka ovat hukassa silloin, kun niitä kipeästi tarvitsee. Tai eivät ne hukassa ole, vaan varmassa tallessa. Mutta kun ei muista missä.
 
Vuonna 2013 olimme taas moottoripyörämatkalla ja istuimme  syömässä  Riva del Gardassa. Ilma oli leppeä ja maisemat hivelivät taas silmää ja sielua, ruoka hyväili kieltä. Meillä on tapana lähettää aina puolivälissä matkaa osa tavaroista takaisin Suomeen, lähinnä likapyykkiä. Samalla saamme moottoripyörien rajalliseen kuljetustilaan mahtumaan myös ostoksia. Mietimme laajemminkin tavaroidemme hallintaa. Silloin saimme idean, joka nyt kohta auttaa meitä ja teitä kaikkia. Se lähti liikkeelle nimellä Stash. Se taas tuli Pink Floydin Money-biisistä. Ai niin, tietysti meillä on metka määrä musiikkitallenteitakin.

Ja mikä olikaan ongelma?
Onko kaikilla muilla on niin paljon kaappitilaa asunnoissansa, että esimerkiksi kaikki kausivaatteet ja eri vuodenaikojen harrastusvälineet mahtuvat olemaan ympäri vuoden sijoillaan? Että jouluvalot löytyvät heti ja pyöräilykypärä on ympäri vuoden käden ulottuvilla? Samoin kuin 5 erilaiset laskettelulasit?
Meillä ei kyllä ole. Asunnossamme on ihan kivasti kaappeja ja lisäksi käytössämme kaksi varastoa ja autotalli. Silti hukkaamme valtavasti aikaa tavaroiden etsimiseen. Kun ei muista, mihin varmaan paikkaan se vihreä pipo punaisella tupsulla tuli keväällä laitettua. Tiedän. Tämä on vakava ”First World Problem”. Mutta etsimiseen käytetty aika on poissa jostain järkevämmästä. Jos ei muusta, niin sohvalla makoilusta.
 
Läksin joulun alla hakemaan jouluvaloja autotallista. Autotallissamme on korkea teräshyllykkö, johon on siististi pinottu tukevia varastolaatikoita, jotka ovat tietysti täynnä kaikenlaista hyödyllistä työkaluista remonttitarvikkeisiin ja harrastusvälineisiin. Kävin läpi kaikki sellaiset laatikot, joissa valosarja kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla. Eipä ollut ainakaan järki silloin läsnä, kun ne oli varastoitu. Ei löytynyt. Sitten pengoin molemmat varastot (tietysti koko varasto pitää tyhjentää käytävälle, että pääsee perimmäisiin laatikoihin käsiksi). Ei löytynyt. Kävin vielä asunnon kaikki kaapit ja laatikot ympäri. Ihan tyhmätkin paikat. Ei löytynyt. Meni monta tuntia.
 
Pyysin miestäni katsomaan vielä autotallista. Hän penkoi laatikot, joissa valot todennäköisesti olisivat. Meni pari tuntia. Ei löytynyt valoja. Mutta löytyi sentään kaksi uutta 9-lehtistä polkupyörän takapakkaa, joiden olemassaolo oli unohtunut. Tämä sattuma oli sinänsä onnekas, että hän oli juuri viettänyt tuntikaupalla netissä etsiessään ko. takapakkoja ja oli juuri aikeissa tehdä tilauksen. Mutta jouluvaloja ei  löytynyt.  Alistuimme ajatukselle, että pitää ostaa uudet. Rahaa menee, eikä maailma pelastu.
 
Sitten seuraavana päivänä tarvitsin hiomapaperia ja lähetin mieheni taas autotalliin. Hiomapaperia ei löytynyt, mutta jouluvalot löytyivät.
 
Onko tällaiset tilanteet sinulle yhtään tuttuja? Jos ovat, pysy kanavalla. Tähän on tulossa ratkaisu. Vihdoin. Bozzo on kohta täällä.